Uusi pöytä, vanhasta uudet tuolit

Kävi niin, että isosiskon uuteen mökkiinsä ostama ruokapöytä oli sinne turhan leveä. Yhden kesän se ehti mökkiläisiä palvella, ennenkuin sisko hermostui ja  vaihtoi kapeampaan malliin.  Kun ei alkuperäisellä pöydällä ollut muuta käyttöä, se päätyi meidän keittiöön.

Pöytä joo, muttei tuolit, ne jäi mökille. Jostain piti siis sellaiset hankkia ja löytyi aika läheltä, omalle navetavintille väsätystä illanviettonurkkauksesta.

Ne oli vain väärän vääriset, joten syksyn tuunausprojekteihin kuului kuuden tuolin hiominen ja maalaus ja reunojen hiominen takaisin puulle, samaan tyyliin kuin pöydänjaloille on tehty.

Voilà!
Väitän, että tuolit näyttävät siltä kuin kuuluisivat pöydän kaveriksi.

Lahjehevosen suuhun ei auta katsoa, mutta kyllä vähän ihmettelen mihin palvelumuotoilu on pöydän suunnittelijalta unohtunut. Liimapuiset pöytälankut on muotoiltu niin, että lankkujen väliin jää reteet raot, jotka keräävät kaikki mahdolliset leivänmurut ja muut roskat.

 

Piti ostaa rikkaimmuri ihan vaan sitä varten, että murut saa pois.

Punaisesta vihreään

Niin kauan kuin muistan, lapsuudenkodissani oli paraatipaikalla keskellä olohuonetta punainen samettinen nojatuoli, klassikko, joka sittemmin jatkoi matkaansa keskelle isosiskoni olohuonetta.

Niin täydellinen muotokieleltään kuin olikin, muilta osin tuoli alkoi olla heikossa hapessa ja laskea alleen täytteitään. Tuli päivä, jolloin isosisko ilmoitti, että se vaihdetaan nuorempaan.

Yhden nojatuolin verhoiltuani olin vannonut ettei ikinä enää, mutta eihän tuon sukukalleuden edessä auttanut kuin perua puheensa, ottaa nojatuoli kyytiin ja raijata se huonekalukunnostuskurssille.

Reilu vuosi siinä taas meni. Siinä vaiheessa kun nojatuolista on jäljellä jalat ja käsinojat, muutama puurungon pala ja joustinten rautainen kehikko, urakka tuntuu täysin toivottomalta. Bonusta, että edellisestä nojatuolista poiketen, tässä oli aikansa huonekaluteollisuuden de luxe -ratkaisu; valmiiksi yhteen kasattu istuinjoustinkokonaisuus.

Puuosia osaan hinkata ja hioa itseksenikin, mutta meriheinän, säkkikankaan, lakanoiden, vanujen ja verhoilukankaan kanssa tällainen amatööri ei pääse eteenpäin kun pienen pykälän kerrallaan. ”Opettaja, opettaja, mitä mä sitten teen????”

Mutta niin vain siitäkin tuli tuoli, joka muutti nyt elämänsä kolmanteen kotiin, meille.

Rullaati tapettirullaa

Kun vajaa kuusi vuotta sitten ostimme talon, vihreissä seinissä ja muovilla päällystetyissä lattioissa oli niin monta neliötä rempattavaa, ettei siinä paljon tapettivalintoja pohdittu, kunhan napattiin jotain kuosia rautakaupasta kyytiin tai maalattiin päälle.

Vasta sittemmin tajuntaani ui paperitapetin käsite ja lähes pakkomielteekseni tuli saada seinille nimenomaan kotimaisen Pihlgren & Ritolan tapettia. Ensi kertaa ajelin Akaan tehtaalle lähes kaksi vuotta sitten, mutta asia jäi sillä erää, kun yksikään kuosi ei vaatimalla vaatinut päästä mukaan.

Tänä talvena paneuduin asiaan paremmin etukäteen ja tein taas tikusta asiaa Toijalan suuntaan. Tehtaanmyymälä oli muuttanut konttorirakennukseen, jossa tulee olo kuin olisit vanhassa nostalgisessa kotimaisessa elokuvassa. Lukuisten kirjavien mallien keskellä tapettivalinta olikin yhtäkkiä varsin helppo, Lukkoa olohuoneeseen ja  Taikayötä makuuhuoneeseen. Miten osuva nimi!

Hätäisenä luonteena muistelin vähän kauhulla aikaisempia työläitä tapetinirrotuskokemuksiamme, mutta tämä talo päästi helpolla. Alin alkuperäinen tapettikerros oli kiinni ainoastaan saumoistaan ja siellä täällä olevista liisteritäpeistä, sillä seurauksella että se ja kaikki mitä ekan tapetin päällä oli, irtosi isoina levyinä pienellä lastan avituksella.

Tällaista meillä on ollut joskus 60-luvulla.

Paperitapetin kiinnittäminen ei sen vaikeampaa ollut kuin muidenkaan tapettien, mutta hellä saa olla. Luin kyllä ohjeet, mutta silti sain ensimmäisestä saumasta pyyhittyä hieman väriä pois liian märällä ja ronskilla tekniikalla.

Tällaista jälkeä syntyi ja tapetoija on tyytyväinen. Ainakin seuraavat kuusi vuotta.

Taulujen paikkaa seinällä täytyy vielä makustella, nyt sinne pääsi vasta mökkimaisema.

Makuuhuoneessa päivitettiin vain osa tapetista. Ensin tuntui että raja yksivärisen ja kuositapetin välillä on niin raju, että pieleen meni, mutta tilanteen pelasti jämäpaloista leikatut ”jatkeet”, joka pehmentävät saumaa.

Makkarin lukuvalot eivät olletkaan tarkoitettu irrotettaviksi, ne menivät enemmän tai vähemmän rikki. Siippa teki harmaantuneesta laudasta uudet, vanhojakin paremmat seinäänkiinnittimet.

Kuin tapetointiviikonlopun kruunuksi lintuharrastajasiippa ajeli kotiin mukanaan tori.fista löytämänsä Seppo Polameren grafiikanlehti. 

 

 

Onneksi on huussi

Vanhalla maatilalla asumisessa on paljonkin hyviä puolia, joskus vähän yllättäviä. Heinäkuussa meidät pelasti navettarakennuksessa oleva ikiaikainen huussi. Ei mikään kompostoiva ekokäymälä, vaan ihan rehellinen reikä, josta on suora pudotus taannoiseen lantalaan.  Mikähän etiäinen se oli, että ennen tyttären valmistujaisjuhlia siivosin huussin varavessaksi, varustin kuorikkeella, vessapaperilla ja käsienpesupaikalla.

Kävi nimittäin niin, että keskellä yötä, osan jo nukkuessa, osan vielä juhliessa, meidän vanha vesipumppu sai liikarasituksesta sydänkohtauksen ja lakkasi toimimasta. Hanoista ei tullut vettä eikä vesivessoja voinut käyttää. Ehdittiin teipata vessanpöntönkannet kiinni, ennen kuin kukaan ehti asioilleen.

Ansaisitsisikohan huussikin pienen remontin urotekonsa jälkeen?

Uskotteko, että on aika ankeaa herätä sunnuntaiaamuun 60 hengen juhlien tiskivuoren ja 20 yövieraan kanssa ilman juoksevaa vettä ja vessoja. Mitähän me oltais tehty ilman huussia siinä vaiheessa kun juhlakansaa alkoi könytä hereille teltoista ja nurkista. Aikuisten valloitettua kaikki sängyt, nuoriso oli osoittanut kiitettävää mielikuvitusta valitessaan omia nukkumapaikkojaan. Yksi löytyi koiran seurasta koiranpetisohvalta, toinen veteli sikeitä kovalla, noin 40 senttiä leveällä pihasaunan penkillä.

Aurinkoisen päivän pelasti paitsi huussi, niin myös paikallinen putkiyrittäjä, joka vaihtoi sunnuntaisuunnitelmansa päivänviettoon meidän kaivossa ja kellarissa. Vuosikymmenet palvelut pumppu vaihdettiin uuteen ja tehtiin kai vähän muutakin. Se oli juhlava hetki kun myöhään iltapäivällä hanoista tuli taas  vettä  – vaikka olikin pitkään ruskeaa.

Reikään lasikaappi

Kun toissa vuonna kuorin hirret esiin olohuoneen päätyseinästä, tapettien ja haltexin alta, oli melkein arvattavissa, että uuden ja vanhan puolen välisessä, entisessä ulkoseinässä on joskus ollut ikkuna. Niinkuin olikin. Muuten priiman hirsiseinän keskellä oli raakalaudoilla umpeen lyöty roisi aukko. Siihen olisi ollut hauska tehdä ihan oikea aukko suoraan keittiöön, mutta se taas olisi tarkoittanut keittiön täydellistä uudelleen järjestelyä.

Kun remonttihommissani asiat eivät etenekään niinkuin Strömsössä, niin siipan tehtäväksi jää korjata jäljet. Se aina kestää vähän ( tässä tapauksessa reilut kaksi vuotta), mutta jälki on sitäkin kivempaa. Ikkuna-aukossa on nyt valaistu, lasihyllyin varustettu kaappi viinilaseille.  Ovina on vanhat ikkunat, joiden kunnostaminen olisi oma tarinansa sekin.

Aika kiva?

Kaikkia laseja ei tosin vielä ole saatu ladattua paikoilleen, sillä hyllyjen kannatinväli onkin sen verran pitkä, että vaatii tuen keskelle. Niiden toteuttaminen voi vielä kestää hetken…

Olipa kiva kattovalaisin – hetken

Viime kesänä onnistuin imurilla huitaisemaan  lattialla majailutta isoa jalallista lasimaljaa siten että sen jalkaosa sirpaloitui tappavan teräviksi lasisäleiksi. Maljana se oli käyttökelvoton, mutta kuvittelin siitä tulevan ylösalaisin hauskankin kattovalaisimen, jos hioisi rikkoutuneen reunan ja poraisi sähköjohdolle reiän.

Näissä aatoksissa kiikutin maljan lasitusliikkeeseen, jossa suhtauduttiin epäillen reiänteon onnistumiseen ohueen lasiin, mutta lupasivat koittaa. Meni kesä ja tuli syksy ja kun muissa asioissa asioin samaisessa liikkeessä, malja odotti siellä edelleen reikäänsä. Mutta talven tullen tuli puhelu, että  reiänteko onnistui ja lunastin maljani 30 eurolla kotiin.

Seuraavaksi rupesi siippa askartelemaan valaisimen kanssa. Meni ilta ja toinenkin sekä yksi lampunkannatin johtoineen hukkaan, ennen kuin hän jokamiehen sähköasennustaidoillaan sai maljaan  valon ja uusi, taatusti ainutlaatuinen valaisin ripustettiin olohuoneen ruokapöydän päälle. Se oli hieno, joskin teini kritisoi, että mikä varjostin se on mikä ei varjosta yhtään mitään. Elettiin viime torstaita.

Perjantaina siippa jatkoi samassa huoneessa vanhan ikkunan paikalle tehtävän hyllykön rakentamista ja koska ruokapöytä oli siirretty tieltä pois, hän onnistui lyömään päänsä lamppuun, joka putosi alas ja levisi ympäri olohuonetta lasimurskana.

Launtaina viikonloppuvieraat kysyivät tervetulomaljoja juodessamme, miksi katosta roikkuu  tyhjä sähköjohto?

 

 

Ite tehty – ainakin melkein

Kävimme joulun alla työporukalla puhaltamassa lasia Soda Shopissa. Ja sekös vasta olikin mukavaa puuhaa. Hauska kokeilla jotain sellaista, mitä ei omin nokin kotikonstein edes voi kokeilla.

Helppoa kuin heinänteko –kun sen osaa. Ensin pillinpäähän kalastetaan hehkuvasta uunista kahteen otteeseen sulaa lasimassaa, pyöritellään sitä sopivaan puhallusjähmeyteen, lisätään mahdolliset väriaineet ja kuplat synnyttävää soodaa. Lasimassa puhalletaan haluttuun muotoon ja sitten taas pyöritellään ja tasataan pohja, leikataan irti pillistä, jäähdytetään ja lopuksi hiotaan reuna. Näin maallikon sanoin.

Tästä nopeasta, mutta monimuotoisesta työsarjasta hehkuvan lasipallon kanssa meidän noviisien tehtäväksi jäi puhaltaa hetken aikaa pilliin lasinpuhaltajan ohjeita noudattaen. Silti kokemuksesta jäi sellainen illuusio, että ite tein! Ainakin niin voi väittää tutuille.

Kuin pikkulapset odottelimme lasihyttiin pariksi viikoksi jäähtymään ja jälkikäsittelyyn jätettyjä esineitä ja kannoimme ne kukin koteihimme pieni ylpeä lasinpuhaltaja sisällämme.

 

Siinä se nyt on. Ite tehty lasimalja, sopii niin tulppaanimaljakoksi kuin kynttilälle.

Soda Sopin tunnelmalliset tilat ikivanhassa tiilimakasiinissa eivät voisi paremmin sopia tarkoitukseensa. Lasihytin yhteydessä on tyylillä ja taidolla sisustettu myymälä, jonka värikkäistä ja taidokkaista lasitöistä inspiroituu omaan haparoivaan suoritukseen.

 

Isoisän tuolit

Jouluksi kotiin! Huonekalukunnostusprojekti numero 5 valmistui onnekseen ennen joulua.

Isoisän tuolit saivat neljä kerrosta uutta maalia ja ehjät päälikankaat. Sen verran oikaisin perinnerakentamisen poluilla, että edellisen kankaanvaihtajan tapaan käytin pehmikkeenä superlonia meriheinän sijaan.

Tarina kertoo, että tuolien käsinojat olivat alunperin suorat, mutta (vuonna 1880 syntyneen) isoisäni mielestä ne olivat epämukavat kädelle.  Toimen miehenä hän katkaisi käsinojien päät ja liitti tilalle uudet, pyöristetyt. Vuosikymmeniä myöhemmin – kuulemma –  joku tuolien tyylisuuntia meitä paremmin tunteva järkyttyi tästä pahemman kerran.

Olisi kiva tietää huonekaluista enemmän, mutta enää ei ole ketään keltä kysyä. Jostakin on jäänyt mielikuva, että ne olisivat Viipurista.

Tämän päivän huolena ei ole pyöristetyt käsinojat, vaan se miten estää jatkossa koiraa kiipemästä tuolille, missä se selvästi päivystää ikkunasta ulos ollessaan yksin. Turhauttavaa käyttää tuntitolkulla aikaa tuolien kunnostukseen ja peittää aikaansaannos suojakankaalla.

 

Niin monta vuotta kuin pulloakin

Joulunodotus alkaa, kun glögit ja erityisesti Blossa, saapuvat tarjolle. En taatusti ole ainoa, joka kerää Loimun tai Blossan vuosiglögipulloja, mutta meillä pullot muistuttavat siitä, kuinka monta joulua olemme tässä talossa asuneet. Viides hämäläinen joulu tekee tuloaan.

Sitä en tiedä, mihin pullorivin jouluksi rakennan sitten kun ne eivät ei enää mahdu leivinuunin reunalle. Vai hermostunko jossain vaiheessa tyhjien pullojen säilömiseen 10 kuukautta vuodesta.

Lempeän lämpöisen ja kauniin syksyn jälkeen sääkin on kylmennyt sen verta, että kehtasi ensimmäiset glögit jo juodakin. On se hyvää.

 

Kuningatar korituoli

Sain taloaan ylimääräisestä tyhjentävältä työkaveriltani kaksi vanhaa korituolia, hänen vanhempiensa peruja, vankityönä joskus tehtyjä. Aivan hurmaavat klassikot. Kumpaakin oli jouduttu paikkamaan narulla ja teipillä strategisessa paikassa käsinojan ja rungon liittymässä.

Noiden liittymien kimppuun kävin lauantaina huonekalujen kunnostuskurssilla, jossa jo kolmatta vuotta olen hionut ja hinkannut opettajan valvovan silmän alla milloin mitäkin. Hämeenlinnan Sampolassa, mistä tällä kertaa hain rottinkia tykötarpeiksi, jaksetaan palvella ystävällisesti meitä noviisejakin, joilla riittää verhoilua sun muuta kohtaan enemmän innostusta kuin osaamista.

Rottinginpunominen oli aika nastaa ensikertalaisellekin, tuolien kuningatarmaiset linjat ja klassiset muodot eheytyivät ennalleen. Toinen tuoleista pääsi paraatipaikalle uudelle kuistille. Harmi, että tältä erää kuistillaistuskeluilmat alkavat olla takanapäin.